Uusia alkuja

Työ on vienyt viimeaikoina hieman enemmän aikaa ja energiaa. Sain kuitenkin vihdoin ja viimein tehtyä pari pöydällä pyörinyttä teosta valmiiksi asti. Tässä kuvat teoksista ja muutama ajatus niihin liittyen.

Lintu ja punatulkku. Tähän meni ihan liian kauan.

Tykkäsin ihan hirveästi tästä työstä. Minulla oli siitä selvä idea. Sekä piirtämisestä, että värittämisestä. Tämä on yksi niitä harvoja töitä, jotka vain tulevat mieleen ja tiedät juuri tasan tarkkaan mitä tehdä ja miten. Mutta jostain syystä tämä pyöri puolivalmiina pöydällä monta viikkoa. Tuli aina jotain muuta. Kiireisempiä töitä. Pyhiä. Väsypäiviä, jolloin ei jaksanut tehdä mitään. Mutta koska minulla oli niin selvä idea tästä työstä, se ei haitannut, sillä vaikka viimeistelin sen vasta monen viikon päästä, tiesin juuri tasan tarkkaan mitä tehdä.

Realistinen asetelma. Lähdekuva on WetCanvas sivuston lähdekuvakirjastosta.

Tämä työ oli tarkoitettu pieneksi ja pikaiseksi realismiharjoitukseksi. Sen piirtäminen tuntui todella helpolta. Onhan se kuitenkin kopio valokuvasta. Katsot valokuvaa todella tarkasti ja kopioit näkemäsi muodot hitaasti ja tarkasti. Värittämisessä oli huomattavasti suurempi työ ja se oli hidasta, koska värit piti saada 'oikein'. Tämä oli todella opettavaista sillä minun tuli miettiä miten sain omenat suurinpiirtein samanvärisiksi ja miten saisin eri värit erottumaan punasävyisestä teoksesta. Kynää piti liikuttaa oikeassa suunnassa ja liikkeiden tuli seurata omenan muotoa jotta lopputulos olisi kolmiulotteisempi. Paperi oli myös sileydestään huolimatta todella pigmentin-nälkäistä. Tuntui että kerroksia sai lisätä ainavain lisää ja lisää ennenkuin väri näytti tarpeeksi kirkaalta.

Kaikean kaikkiaan tämä oli värittämisen kannalta todella opettavainen kokemus. Työn viimeistely tuntui kuitenkin hirveän sitkeältä sillä itse pidän realistista piirtämistä todella tylsänä. Mieleni lähti joka välissä vaeltamaan jonnekin muualle. Siitä päästäänkin seuraaviin ajatuksiini.

Uusi alku?

Aloitin piirtämisen uudestaan vuoden 2012 lopulla. Lapsena piirsin paljon, mutta en voi sanoa että se olisi ollut sen kummempi intohimo. Minulta myös puuttui tietynlainen itsekuri ja mielenvoima siihen, että olisin lähtenyt kehittämään harrastusta pidemälle. Minulta uupui myös täysin kunnollinen opetus ja kannustus.

Kun aloitin uudestaan 2012, olin tehnyt paljon tutkimusta ja tein sitä koko ajan. Olen aikoinaan oppinut tietokoneen käytön sekä englanninkielen lähes täysin omaoppisesti. Jos tieto oli saatavilla, minä käytin sitä. Luin sitä, analysoin sitä ja ahmin sitä. Tein paljon asioita myös käytännössä. Opettelin tekemään asioita tietokoneella ja englantia opettelin katsomalla amerikkalaisia sarjoja ilman tekstitystä. Joten miksei tämä sitten toimisi taiteen kanssa?

Kyllä se toimikin. Teknisellä puolella. Viimeaikoina olen kuitenkin tuntenut hirveää pelkoa itse piirtämistä kohtaan. Tieto on päässäni, mutta en saa sitä ulos. Vaadin täydellistä jälkeä ja vaikkapa oudonnäköinen hevosen jalka ei kelpaa.

Minua pyydettiin tekemään taulu hevosesta. Yleensä piirrän vain itselleni, joten otan tälläiset pyynnöt tosissani. Olenhan joskus haaveillut että voisin tienata taiteella hieman extratuloja. Kun sitten rupesin piirtämään hevosia, tuntui ettei siitä tullut yhtään mitään. Oletin että voin vain laittaa kynän paperiin ja piirtää. Mutta käteni ei totellut. Vahtasin valokuvaa ja yritin piirtää, mutta en tajunnut näkemääni. En saanut muotoja enkä eri ruuminosien suhteita oikein.

Aloin olla epätoivon partaalla ja mietin että onko edes järkeä jatkaa taiteen parissa kun siitä ei tule yhtään mitään. Jatkoin kuitenkin vääntämistä seuraavat pari päivää. En ollut vieläkään tyytyväinen tuloksiin, mutta aloin selvästi parantua. Päätin hakea lisämotivaatiota siitä, että katselin vanhoja töitäni vuosilta 2012-2014:

Skannattu ja digitaalisesti väritetty teos vuoden 2012 lopulta. Muistaakseni.

Digitaalinen kokeilu vuodelta 2012. Sen verran muistan että halusin keskittyä kissojen persoonien kuvaamiseen. Nyt kun tätä katsoo monta vuotta myöhemmin, onnistuin siinä kyllä aika hyvin. Keskimmäinen ja oikeanpuoleinen kissa ovat nyttemin jo ajasta poistuneet. Niiden persoona kuitenkin näkyy tässä kuvassa ja se lämmittää sydäntä.

Joulukortti vuodelle 2013. Minulla oli idea pentua halaavasta karhuäidistä joten niinpä minä piirsin sen. En oikein tiennyt miten idean toteuttaisin, mutta parhaani yritin.

Toinen joulukortti vuodelle 2013. En voi tänäkään päivänä uskoa, että onnistuin porojen asentojen piirtämisessä. Toki anatomiassa on varmasti virheitä, mutta kun tätä katsoo vuosia myöhemmin, ne eivät pistä varsinaisesti silmään.

Kolmas joulukortti vuodelle 2013. Minulla ei ollut hajuakaan miten piirtää selällään makaavia siiliä. Joten huijasin hiukan ja tein tassut jotka olivat vähän sinne päin. Ja kuonoilla ei kyllä ole mitään tekemistä oikeiden siilien kanssa. Mutta silti ratkaisuni tuntuu toimivan. Ainakin kun itse tätä katson nyt 4 vuotta myöhemmin.

Valmistujaiskortti, jonka tein äidille. Minulla oli selvä visio siitä mitä halusin piirtää ja minä yksinkertaisesti vain piirsin sen. Täydellinen tämä ei ole, mutta tein parhaani.

60-vuotiskortti isälle vuodelta 2014. Eipä ole hetkeen juolahtanut mieleen, että voisin piirtää Stigan pulkalla laskettelevan karhun.

Miksi puhun näistä vanhoista töistä? Siksi, että minulle tuli selvä visio siitä, että vaikka vanhat työni ovat teknisesti selvästi heikompia kuin nykyiset, niissä on intoa ja tekemisen riemua. Valitettavasti, tämä ominaisuus puuttuu nykyisistä töistäni. Ei se into täysin kadonnut ole, mutta huoli onnistumisesta ja teknisestä osaamisesta on tullut sen tielle. Nykyään piirrän yksinkertaisia ideoita, staattisia asentoja ja vältän vaikeita ideoita, koska en halua epäonnistua.

Tietokoneen ja englannin kanssa oli helpompaa. Kun teknisen puolen oppi ja hallitsi, jäljellä oli enää opittujen taitojen käyttö. Olin oppinut akateemisen taidon. Miksi sitten piirtämisen kanssa on niin hankalaa? Onhan sekin paljolti akateeminen taito? Vastoin yleistä olettamusta siitä että piirtäminen on vain jokin lahja joka 'vain on'.

Käytännön harjoittelu on jäänyt minulla todella vähälle. Olen kai syvällä sisimmässäni olettanut, että kun olen kerran lukenut ja opiskellut ja haalinut tietoa, jäljelle jää vain toteutus. Mutta se ei menekään ihan niin. Olen elänyt käsi kiinni tietokoneessa päälle 20 vuotta. Englantia aloin opiskella 6 vuotiaana. Hevosen olen viimeksi piirtänyt muistaakseni vuonna 2015.

Se, etten voinutkaan yhtäkkiä piirtää hevosta tuosta noin vaan oli kuin joku olisi heittänyt märän rätin päin naamaa. Se tuntui ahdistavalta ja nöyryyttävältä. Tajusin, etten ole loppujen lopuksi tehnyt piirtämisen eteen juuri yhtään töitä. Maalaamisen ja värittämisen eteen kyllä, mutta piirtäminen on jäänyt täysin taka-alalle. Olen myös hiljalleen alkanut tajuta sen, että rimani on aivan liian korkealla. Suorastaan naurettavan korkealla. Jos on tuntunut siltä että piirtäminen ei kulje ja teen yhden huonon piirroksen, laitan kynät pois ja lopetan. Sen sijaan, että takoisin itsepintaisesti vastavirtaan ja yrittäisin oppia jotain.

Opinko englannin yhdessä illassa? En. En edes muista montako tuntia olen vahdannut sarjoja ilman tekstitystä. Opinko käyttämään tietokonetta heti? En todellakaan. Google tuntuu välillä kuin viisaalta isoveljeltä, jolta olen kysellyt asioita lähes koko elämäni. Google piti minua kädestä ja opetti asentamaan Windowsia 😂

Näiden itsevalaistumisten ohella aionkin nyt ottaa reilusti askeleita taaksepäin ja aloitan piirtämisen nollasta. Pyrin vain piirtämään. Virheineen kaikkineen. Aion keskittyä enemmän varsinaiseen työntekoon ja vähemmän uusien teosten ideoimiseen. Toivoittavasti saan vielä sen verran muokattua ajatusmaailmaani, että saan tuon vanhan innostukseni takaisin. Ensimmäisenä askeleena on juurilleni palaaminen.

Lapsena ja teininä sain kipinän piirtämiseen animaatiosarjoista: Peukaloisen Retket, Thowra Hopeaharja, Tao Tao, Vuk, Kaukametsän Pakolaiset, Hopeanuoli. Sittemmin heppatyttövaiheessa Lena Furbergin sarjakuvat veivät mennessään ja unelmoin aina, että osaisin piirtää kuten Lena. Myöhemmällä iällä kuviohin astui Disney ja sittemmin Dreamworks sun muut animaatiostudiot. Näin aikuisiällä tykkään yhä Disneyn ja Dreamworksin animaatioista ja myös Studio Ghiblin anime-elokuvista. Tässä hiljattain katsoin pitkästä aikaa Prinsessa Mononoken ja leffa vakuutti kauneudellaan edelleen.

Joten miksi ihmeessä yritän piirtää realistisia omenoita kun on harvinaisen selvää että animaatio ja jopa anime tyyli on sitä mikä minua todella säväyttää? Miksi käytän 2 tuntia siihen että yritän piirtää superrealistista hevosta sen sijaan että pyrkisin tekemään kuvasta oman tulkintani ja siihen että saan hevosen ilmeen, eleen ja persoonan esiin? Siinäpä pähkinä purtavaksi tuleville kuukausille.

Tässä vielä lopuksi esimerkki siitä mihin asti pääsin kolmantena harjoittelupäivänä. Tästä pitäisi nyt kovasti puurtaa eteenpäin.

Eilisen puurtamisen tuloksena syntynyt hevonen joka on kukas muukaan kuin Thowra hopeaharja. Tyylilähteenä tässä on tottakai itse animaatiosarja mutta tässä näkyy myös vaikutteita Lena Furbergin tyylistä. Kopioin hänen piirustuksiaan teininä niin paljon että tyyli puskee yhä läpi kaikkia näitä vuosia myöhemmin.